Kaksplus.fi

Hakuna matata

Hakuna matata

Tuesday, 1 November 2016

Yksin.

Marja Hintikka Liven eilinen jakso herätti kummasti ajattelemaan. Samaistuin moneen tarinaan.
Olen ollut viimeiset 10 vuotta kotiäitinä, neljän seinän sisällä. Näihin vuosiin on mahtunut monenlaista; 4 lasta, keskenmeno, kaksi Kenian reissua, muuttoja, vuosi opiskeluja ja töitä toiminimellä, lukuisia reissuja mummolaan, mutta kaikista eniten yksinäisyyttä. Mies on aina tehnyt kovasti töitä ja valmistuttuaan kokiksi tehnyt pitkiä päiviä ja harpannut isoja askeleita työssään.
Osa ystävistä ovat hävinneet, osa unohtunut, osa hävinneet ja palanneet. Muutama uusi ystävyys, mutta ei oikeastaan ketään kelle soittaa keskellä yötä. Ei sillä, että soittelisin kenellekään keskellä yötä. Mutta jos tulisi hätä, kenelle soittaisin? Äiti asuu pohjoisessa, niin myös sisarukset. Isosisko asuu myös Helsingissä, mutta onhan hälläkin kolme lasta ja omat kiireet. Parhaimmat ystävät asuvat toisessa maassa, ei kaukana, mutta ei ihan joka kuukausi tällä lössillä lähdetä tervehtimään. Miehen suku asuu Keniassa.
Monet tuntemamme ihmiset Helsingissä olivat toisten ihmisten kautta tulleet elämäämme ja yhtä nopeasti he hävisivätkin. Jos eivät olleet jotakin vailla niin oli selän takana puhumista ja pätemistä. Kukaan ei nähnyt vaivaa oppiakseen tuntemaan minua, mutta kaikilla oli jokin mielipide minusta. Onneksi lähipiiri koostuu nykyisin ihmisistä, jotka tietävät mitä oikea ystävyys on ja näkevät vaivaa minunkin puolesta eikä vain ja ainoastaan toisinpäin.

Yksi asia mistä olla kiitollinen on meidän naapurit. Vasta tänä vuonna olen alkanut pyytämään apua. NYT kun kuopuskin on jo yli kahden vuoden. Pojan ollessa alle vuoden ikäinen sitä olisi apua eniten kaivannut. Koliikkivauvan kanssa meinasi koko perhe seota.
Muutettuamme Vantaalta Helsinkiin meillä on koko pihapiiri täynnä ihania. Yksi kiikuttaa vaatteita niin lapsille kuin äidille, toinen tuo kuumelääkettä kun olin 38 asteen kuumeessa. Kolmas ottaa puolet lapsista hoitoon kun yhdellä on hammaslääkäriä ja toisella palaveria koululla open kanssa. Sitten myös niitä jotka kutsuu kahville ja sitten voidaan molemmat nillittää.
"Kuka niitä lapsia käski tehdä ja vielä peräti neljä?! Jos ei voimat riitä niin kuka käski sikiämään vaan lisää?" ja sitten vielä se fakta päälle että kyllä, ulkomaalaiselle. Kannan ylläni jotain leimaa, jota en halua edes ääneen sanoa. Se vaan kertoo niistä toisista tietämättömistä ihmisistä enempi mitä minusta.


Täällä Helsingissä on kyllä jos minkälaista mammapiiriä ja ihmisiä löytyisi ympärille jos vaan tekisi itse asialle jotain. Itse olen todella vaativa seuran suhteen. Tarvitsen sitä samanhenkisyyttä, rentoutta ja samankaltaista huumoria. Aistin ihmisistä niin paljon kaikkea mikä taas alkaa väsyttämään.

Se, että en pari vuotta sittenkään vielä kehdannut pyytää apua oli juuri sitä häpeän tunnetta mikä taas on vaan siinä omassa päässä. Ei kehtaa häiritä toisia ihmisiä omilla ongelmillaan.
Sekin vielä, että onhan oma äitikin pärjännyt viiden lapsen kanssa yksin. Ja on menty synnytyksen jälkeen navettaan ja hampaat irvessä nielty kiukkua, väsymystä ja ikävää. On hoitanut navetan, kodin, ruoanlaiton ja meidät lapset. Nillitä siinä sitten, että kun ei keksi mitä ruokaa laittais ja pyykit vyöryy niskaan.
Nykyään ajattelen avun pyytämisen vahvuutena. Ei kaikesta tarvitse selviytyä yksin. Vahvat pyytää apua, tietää missä menee oman jaksamisen raja. Hyväksi ketään ei saa käyttää, toisten kiltteyttä ja auttamisen halua ei saisi ottaa itsestään selvyytenä. Siksi olenkin aina suuressa kiitollisuuden velassa auttajilleni. Sekin riittää, että itse auttaa takaisin päin.
En mä helposti vieläkään apua kyllä pyydä. Käyn ruokakaupassa vaikka pää kainalossa ja ties missä paukkupakkasessa. Suomalainen sisu puskee läpi lumimyräkässä kun rattaiden renkaat on kerännyt itseensä kymmenen kiloa lunta ja siinä vaan pusket menemään.

Me miehen kanssa päästiin kahdestaan ulos ja elokuviin ilman lapsia viime viikolla. Eihän viime kerrasta ole kuin reilu kaksi vuotta. Ollaan kyllä erikseen päästy ihmisten ilmoille monta kertaa, mutta nyt yhdessä! Illan aikana mietittiin miksi ei tehdä tätä useammin ja että eiköhän palkata joku lapsenvahdiksi edes kerran kuussa. Puheeksi tämäkin saattaa jäädä. Äiti oli luonamme viikon verran ja kyllä oli ihanaa hoitaa tätä rumbaa yhdessä.



Toisaalta ajattelen, että jos vielä puoli vuotta jaksan tätä kotona oloa, niin sitten jos hyvin käy ja töitä löytyy pääsen taas ihmisten ilmoille juttelemaan järkeviä enkä vain enää juttele taaperon kanssa "lehmä sanoo muuuuuuu" tasoista läppää ja höpöttele iltakävelyillä koiran kanssa kuin mikäkin mökkihöperö.

Pystyikö kukaan samaistumaan tekstiini? Olisi kiva saada kommenttiboksi täyteen teidän tarinoita.