Kaksplus.fi

Hakuna matata

Hakuna matata

Saturday, 18 June 2016

Koira tulee taloon.



On ollut melkoista häsellystä koko viikko. On ollut lasten serkun Frozen synttärit ja tällä viikolla meillä oli vieraita. Pikkusisko, siskon poikakaveri, mun isoveli ja hänen vaimo olivat meillä. Tytöt pääsi elokuvissa käymään tätinsä kanssa mikä oli todella odotettu juttu. Ja tää oli kiva mullekin, harvoin kukaan meidän lapsia mihinkään vie. Mulla on ollut melko mökkihöperö fiilikset kylläkin. Koska sää.

Kävimme maanantaina katsomassa meidän koiranpentua, joka kotiutuu meille kesäkuun vikana päivänä. Koiruli on pian 6 viikkoinen ihana pallero. Lapset on kovin innoissaan ja niin kyllä minäkin! Kyllä aika matelee. Ei sitä turhaan sanota, että odottavan aika on pitkä. 12 yötä vielä jäljellä ja koira on uudessa kodissaan.


Miksi villakoira? Meillä oli hoidossa kaverin villakoirat tässä joulun alla ja ihastuttiin täysin siihen rotuun. Kavereista löytyy pari muutakin villiksen omistajaa. Ainut huoli on turkin hoito, mutta pidämme turkin lyhyenä ja opettelen itse trimmaamaan. Ei mulla aika ja hermot riitä pitämään sitä turkkia pitkänä. Jos saan lasten afrot jotenkuten ojennukseen, eiköhän yksi villakoirakin onnistu. Joku trimmauskurssi on kyllä pakko käydä.
Villiksen luonne on ihan täyskymppi. Lapsethan toivoivat toy tai kääpiövillakoiraa, mutta päädyimme keskikokoiseen, koska näin lapsiperheessä se on vain paras ratkaisu. Mona täyttää elokuussa 2 vuotta ja on aika raju vielä otteissaan. Keskikokoinen eli "keskari" on juuri sopivan kokoinen, ei liian pieni ja heiveröinen, mutta ei liian iso polvenkorkuisenakaan. Koiramme oli jäljellä olevista pennuista pienikokoisin. Pennusta varttuu harmaa keskari, ei musta kuten kuvista päättelin ensin.






"Koira! Ootteko te hulluja?! Eikö sulla ole jo hommaa ihan tarpeeksi?" Tätä oon nyt saanut kuulla toistamiseen, mutta nämä ihmettelijät eivät a) ole ollenkaan koiraihmisiä, joten eihän ne mitään tajua. b) tunne mua ihmisenä ollenkaan ja c.) ajattele itseasiassa meidän perhettä lainkaan, todistavat tällä tavoin vain tietämättömyyttään.
Minä olen pienestä tytöstä asti ollut koiraihminen. Oman koiran sain teininä, pitkän kinuamisen jälkeen. Itseasiassa äiti oli maksamassa mun ajokorttia, mutta mä toivoin sen rahan menevän johonkin parempaan nimittäin koiraan. Sitä en ole vielä tähän päivään mennessä katunut, koska mullahan ei ole ajokorttia edelleenkään - enkä hanki. Koirat on se mun juttu! Minähän olin aina vahtimassa sedän koiria jos he tarvitsivat koirille hoitajaa ja joskus koirat tuli meille ihan muuten vaan hoitoon, koska mulla tuli niin hinku saada hoitaa.
Mietin yks päivä, että on se nyt kumma, että meidän suvussa MINÄ joka olen se koirahulluin ihminen ja minulta ei löydy koiraa ja esimerkiksi sisaruksillani on (jotka ovat vasta aikuisiällä alkaneet tykästyä koiriin, tai ainakin näin minun silmin katsottuna). No, lapset ovat toivoneet jo parin vuoden verran koiraa ja ennenkuin kukaan alkaa huutelemaan: Ei. Me ei hommata koiraa lapsille. Tuleva koira on meidän koko perheen koira ja minä sitä pääasiassa koulutan ja hoidan. Minä olen se joka seison tuolla sateessa koiraa kävelyttämässä. Ja se on mulle enemmän kuin ok. Tämä on mun unelma.
Meillä on toki yhtä häsellystä koko huusholli, mutta uskokee tai älkää, useimmiten mulla on ihan tylsää. Ois mulla toki kädet täynnä jos tekisin kotityöt ihan prikulleen. Mutta en suostu siihen. Meillä on ns. Kiljusen herrasväki ja meiltä puuttuu vain koira! Tää koira pitää mun pään kunnossa, saa mut liikkeelle ja ulos. Lasten kanssa on helppo jämähtää neljän seinän sisälle. Tää koira on kaiken tämän odotuksen arvoinen.


No comments:

Post a Comment