Kaksplus.fi

Hakuna matata

Hakuna matata

Tuesday, 29 March 2016

Että mitähän ******?

Jotenkin alkaa jo ottaa päähän nämä joka tuutista tulevat maahanmuutto keskustelut, mutta nyt on kyllä pakko sanoa muutama sananen. Myönnän heti alkuun, etten todellakaan ole maahanmuutto politiikan asiantuntija ja tämä on vain ja ainoastaan minun mielipiteeni ja hernemaissipaprika pussillisia ei ole suositeltavaa vetäistä nenään luettuasi tämän.



Ensinnäkin... On kyllä pienet murheet jos täytyy vetää herneet nenään siitä, että tänne meidän rajojen sisäpuolelle on tullut lisää ihmisiä. Mitenkäs se on vaikuttanut sun arkeen, ihan vakavasti puhuen?
Mun täytyy kyllä myöntää etten ole nähnyt maahanmuuttajia yhtään sen enempi kuin esimerkiksi vuosi sitten. Ja me asutaan vielä Helsingissä suhteellisen vilkkaalla alueella. Tai sitten en vain kiinnitä siihen niin paljon huomiota.
Ja täytyy kyllä myöntää sekin, että en ajattele jokaisen mua vastaan tulleen ulkomaalaisen olevan pakolainen.
Ja mitä sitten vaikka he olisikin?

Mun päähän ei mene se, että ajatellaan esimerkiksi syyrialaisten jäävän kotimaahansa, kun siellä pommit räjähtelee. Etkö itsekin vaihtaisi maisemaa jos naapurissa räjähtelis vähän väliä?
Se mitä esimerkiksi Pariisissa tai Brysselissä tapahtui on Syyriassa arkipäivää. Jäisitkö itse sinne? Myisitkö kaiken omaisuutesi ja lähtisit pakoon? Miksi vain köyhät nälänhädässä olevat saisivat paeta, eikö rahaa tienaavat kansalaiset ansaitse parempaa elämää?
Sitten ihmiset valittavat siitä, kuinka täällä parveilee nuoria miehiä jotka ovat jättäneet vaimonsa kotimaahan ja räpläävät älypuhelimiaan. Niin ja oli niillä hienot kengät ja vaatteetkin päällä.
Ei pakolainen ole sama asia kuin kerjäläinen.
Eikä ulkomaalainen ole sama asia kuin pakolainen.
Islam ei ole yhtä kuin terrorismi.
Se nyt on vaan fakta että matkustaminen koko Euroopan läpi tänne Pohjolaan ei ole turvallisimmista päästä naisille tai lapsille. Saattaisin minäkin lähettää mieheni matkaan ja jäisimme odottamaan päätöstä perheiden yhdistämisestä. Siitä vaan ei olisi takuuta jäisikö kukaan meistä henkiin.

Mäkin olen kyllä järkyttynyt viime aikaisten iskujen myötä ja ihan varmasti olen peloissani, että mitä täällä tapahtuu ja onko kohta missään enää turvallista. Mua pelottaa myös omien lasten turvallisuuden puolesta. Ei kuitenkaan pakolaisten vaan suomalaisten rasistien vuoksi.

En halua opettaa lapsille sellaista ajatusmaailmaa, että jotain kulttuuria tai etnistä taustaa pitäisi vihata.
En myöskään halua yleistää lapsille, että suomalaisuudessa olisi jotain vikaa. Olen ylpeä suomalainen ja rakastan juuriani. Lapsemme ovat puoliksi kenialaisia ja suomalaisia. Isä on katolilainen, kun taas itse en kuulu mihinkään uskontoon, mutta kristinusko sekä buddhismi ovat periaatteitani eniten lähellä. Uskon siihen, että usko on jokaisen oma valinta, päätös ja yksityinen asia. En mielelläni puhu uskon asioista, koska se on niin laaja käsite. En myöskään halua kuulua mihinkään uskontoon vain sillä perusteella, että mieheni kuuluu tai koska minut on kasvatettu niin. Haluan itse päättää.

Maahanmuutto keskusteluun osallistuu harvoin fiksuja tyyppejä. Vai onko fiksua haukkua toista ihmistä suvakkihuoraksi ja toivoa, että joku räjäyttäisi heidät taivaan tuuliin. Oppisivat sitten tavoille. Ymmärtäisivät yskän viimeistään silloin.
Jos suomalainen mies raiskaa suomalaisen naisen, se on hei ihan ok. Suotavaa jopa. Mutta jos ulkomaalainen erehtyy moiseen tekoon niin omat alaikäiset tyttäret lukitaan huoneisiinsa ja osoitetaan mieltä suu vaahdossa. Jos lukee ja uskoo kaiken mitä esimerkiksi MV-lehti julkaisee, kertoo jo tarpeeksi äö:stäsi.
Nämä "maahanmuuttokriittiset" sanovat aina myös nämä vakiolauseet: "Kyllä voi mieli muuttua kun itse tai oma tytär joutuu näiden seksinälkäisten hullujen uhriksi" tai  "En ole rasisti, mutta en vain pidä näistä elintaso pakolaisista" sekä "Minulla on paljon ulkomaalaisia kavereita". Jos et ole rasisti, ei sinun tarvitse sitä mitenkään todistella, se suvaitsevaisuus tulee kyllä ilmi omissa mielipiteissäsi ja teoissasi.
Totta kai massan mukana on myös näitä elintaso pakolaisia sekä varmasti myös näitä terrorismiin sekaantuneita, mutta on se nyt liikaa leimata kaikkia sellaisiksi.
Eihän mitkään väkivallan ja hyväksikäytön teot ole hyväksyttäviä teki ne sitten ulkomaalainen tai supisuomalainen. Raiskaajat joutaa vankilaan ja mitä törkeämpi teko sitä pidemmät tuomiot. Suomessa vaan nuo vankilaolot ei ole maailman rankimmista päästä.

Mua myös pikkasen ärsyttää, että NYT monet ovat ihan kauhuissaan terrori-iskuista. Ei silloin kenenkään ilmekään värähtänyt kun pommit räjähtivät Keniassa vuonna 1998. Ei kenenkään Facebook profiilikuvat vaihtuneet Kenian lippuun vuonna 2013 kun Al-Shabaab iski Nairobissa kauppakeskukseen. Ei viime vuonnakaan kun he iskivät Garissan yliopistoon ja tappoivat 147 oppilasta.
Entä oliko nyt paljon hälyä terrori-iskusta joka tapahtui Pakistanissa?

Luen samanhenkisiä postauksia päivästä toiseen ja olen vakuuttunut siitä, että Suomessa on paljon ihmisiä rasismia vastaan ja se on hienoa. Silti esimerkiksi nuo MV-lehtien julkaisut ja "Suvakit saisi räjäyttää ilmaan!" kommentit saavat käsittämättömän paljon suosiota osakseen ja monesti tulee kyllä suoraan sanottuna semmonen että mitähän v*ttua-olo.

Eikös kaikki ihmiset olla tasa-arvoisia, ei eurooppalaisen kansalaisen henki ole arvokkaampi kuin afrikkalaisen tai Lähi-idässä asuvan. Ei sen pitäisi mennä niin, elämme jo vuotta 2016. Mutta näin se valitettavasti uutisvirran mukaan menee ja se on hyvin surullista. Mihin maailmamme on menossa?



Friday, 25 March 2016

Tänään en ole pahalla tuulella.

Kun isommat lapset ovat koulussa, eskarissa sekä kerhossa ja jäljellä on vain kuopus hoidettavana, sen "vapaa-ajan" käyttäis mielellään ihan vaan, ett ollaan hissukseen. Jos nyt rehellisiä ollaan niin kyllähän nyt yhden lapsen kanssa on helppoo ja rauhallista. Siis ihan luksusta sanoisin! Saa tosi paljon kaikkea aikaiseksi.
Joskus tykkään vaan olla kotona hiljaisuudessa, mutta yleensä teen niitä asioita mitä ei lapsilauman kanssa mielellään tekisi. Käyt kierroksen kirpparilla tai H&M:llä.
Mona on todella rauhallinen tapaus, viihtyy rattaissa, lähtee mielellään ulos mun mukaan. Tälläkin hetkellä piirtelee hiljaa paperiin pöydän ääressä ja napostelee viinirypäleitä. Mona osaa leikkiä itsekseen ja kuuntelee mun kanssa musiikkia. Niin ja me syödään yhdessä pöydän ääressä ja lauleskellaan isoon ääneen.



Yritän aloittaa jokaisen päivän sillä periaatteella, että tänään on hyvä päivä, mä aion olla hyvällä tuulella. Useimmiten se auttaa ja on semmonen tsemppi koko ajan päällä. Sitten tapahtuu niin, että banaani on aukaistu väärällä tavalla. Se ei kelpaa nyt ollenkaan ja on syömiskelvoton koska kuori. Koska avattu väärin. Haalarit ärsyttää ja ahdistaa eikä voida lähteä kerhoon. Sukat ei kelpaa kun ovat liian löysiä. Meillä on ihan tyhmiä aamiaismuroja ja miksi ei voi syödä mehujäätä aamulla. Miksi meillä on eskimojäätelöitä eikä murkku mehujäitä? Äiti sä oot tyhmä, mä en tykkää susta enää.



 Nyt kun on pääsiäisloma niin on kieltämättä melko tylsää, lapset hyppii seinille. Kaipaan kyllä vähän sitä säpinää mitä arki tuo tullessaan. Nyt ollaan vaan pesty pyykkiä ja ruokaakaan ei ole tarvinnu tehdä, kun tein sen eilen valmiiksi. Mies toi töistä eilen ruokaa joten mun tekemä sapuska meni suoraan jääkaappiin odottamaan seuraavaa päivää. Niin ja esikoinen on bestiksen perheen mukana Kotkassa mummolassa, joten täällä on "vaan" kolme elämäänsä kyllästynyttä muksua sylkemässä kattoon.
Kyllä ois mukava jos meidänkin mummola olisi lähellä. Nyt sitä vaan odottaa kesälomaa, että päästään pohjoiseen reissuun.

 


Nänänänänänänä Batmaaaaan!

Täälläpäs oli pitkä blogitauko! Meillä vietettiin pojan synttäreitä viikko sitten lauantaina ja sen jälkeen jylläsi myös vatsatauti. Onneksi oli pikainen sellainen ja itse en sairastunut lainkaan. Voi mikä helpotus!
 Lapsillakin tauti meni nopeasti ohi, mutta onhan se kamalin tauti varsinkin lapsiperheissä ja kun se perhana iskee aina yöllä. Mikä siinäkin aina on?! Siinähän sitten väsyneenä vaihtelet oksulakanoita ja moppaat lattiaa yrjöistä. Onpahan sekin sitten alta pois lusittu, että yritetääs nyt tätä positiivista ajattelutapaa.

Pojan 4-vuotis synttärit olivat kuitenkin onnistuneet. Paljon vieraita jäi pois, mutta olivatpahan ainakin tosi stress-free pippalot. Pääasia, että lapsilla oli kivaa!
Matias halusi Batman kakun ja minähän sitten väänsin sellaisen. Ekaa kertaa (!) kokeilin urheana sokerimassaa ja kuulkaas, nythän mä vasta hokasin tämän. Mä en ole uskaltanu kokeilla ikinä sillä ajattelutavalla, että reisille se kuitenkin menee, mutta mä nyt kyllä yllätin itseni positiivisesti. Ei se nyt mikään upein luomus kautta aikojen ollut, mutta ei kukaan sille nauranut ainakaan. Ja makuhan se ratkaisee!
En mitenkään viihdy keittiössä. Jos kotitöistä pitäis inhokki valita niin se on kyllä ruoan laitto. Leipominen just ja just menee. Ennemmin vaikka siivoan ja järjestelen koko päivän kun teen ruokaa.



Suklaaputous oli yks synttäreiden kohokohdista ja oli kyllä loistoidis. Tämä vei vähän huomiota mun kakun tekeleestäkin ja lapset dippaili innoissaan.
Tämä otetaan kyllä käyttöön kaikilla synttäreillä ja ens kerralla kokeillaan valkosuklaata.
Vähän sotkuista hommaa, mutta hei, kerrankos sitä. 





Wednesday, 16 March 2016

Girls just wanna have fun!

Kylläpä vaan on mukava kun aurinko paistaa. Kerho ja eskariviennit meni niin joutuisasti ja oli niin mukava käppäillä kotiin Monan kanssa.
Matiaksen synttäreitä vietetään lauantaina ja sanotaanko suoraan, että ne on ihan vaiheessa. Mulla on päässä älyttömät kuvitelmat miten saisin kaiken suoritettua ja askarreltua, mutta tiiättekö, en ole kyllä kerennyt laittaa tikkua ristin eteen. Siivoamiset ja leipomiset on siis vielä edessä päin hyvinkin pitkälti. Saattaapi olla niin, että perjantaiyönä täällä moppi heiluu. Niin ja mitä nyt kiroan kakkupohjaa ja itken kuinka surkea olen.

En ole edes vielä kerennyt kirjoittaa viime lauantaista kuinka tämä mama sai lapsivapaan illan ja tämänhän piti olla koko postausidea. Heti alan panikoimaan vaan tulevaa.

Lähdin siis ystäväni Heidin yllätyssynttäreille (jotka puhua pulpatin ja paljastin pari päivää aikaisemmin) ja oli kyllä suunnitelmissa olla vain puoli iltaa, mutta niin sitä vaan jatkettiin Helsingin yöelämäänkin. Oli tosi kivaa, mutta mulla on aina paljon kivempaa siellä kotona, kun valmistaudutaan, meikataan ja tanssitaan omia lempimusiikkeja. Ei tarvis anella baarin dj:ltä Justin Bieberiä (jota ei edes kertaakaan soitettu höh).

Mutta kyllä teki kutaa päästä tuulettumaan ja hassutella kavereiden kanssa. Mulla oli kamalan iso kynnys mennä synttäreille, jossa oli 90%  mulle tuntemattomia ihmisiä. Mutta niin mä vaan vedin ison tytön pöksyt jalkaan ja menin. Taputan itseeni olalle kun uskalsin hypätä tuntemattomaan.



Tyttöjen illat on niin parasta, koska eihän miehet vaan tajua näitä kaikkia meidän juttuja. Yleensä naiset on toisille susia, mutta nyt kyllä piti illan aikana huomata kuinka tiivis joukko meillä oli. Kaikista pidettiin huolta, kysyttiin onko kaikki ok ja pidettiin hauskaa. Oli kiva huomata kun mut otettiin uutena tyyppinä ryhmärämään mukaan eikä jätetty jälkeen missään vaiheessa. Mä kuuluin varmaan johonkin tyttöporukkaan viimeksi yli kymmenen vuotta sitten! Osa kavereista on vaan jäänyt kelkasta, uusista yrityksistä ei vain ole syntynyt mitään syvempää tai en vain ole klikannut tyyppien kanssa. Mulla on myös vahvasti ollut semmoinen meininki etten väkisin yritä mitään enkä "tuhlaa aikaa" semmoisiin ihmisiin, joista en saa hyviä viboja.


Seuraava maman lapsvapaaulkoilu ajoittuu varmaankin viimeistään huhtikuulle, kun mun äiti tulee Helsinkiin ja Hartwall Areenalla Peto on irti. Kyllä kyllä, tosin sinnehän me mennään isommat tytöt mukana. On se silti pientä irtiottoa, kun pääsee katsomaan Anttia ja pienemmät lapset jää kotiin iskän kanssa.

Miten usein te muut mamat pidätte tyttöjen iltoja? 





Friday, 11 March 2016

Kotiäiti loman tarpeessa.


Avaan oven ja riisun kengät. Vaunuista valuu vettä ja sukat kastuu heti alta yksikön. Varpaiden alla tuntuu olevan ainakin kilon verran hiekkaa ja pikkukiviä. Vastassa on myös kasa ulkovaatteita, hiekkaisia ja kosteita haalareita sekä jaloista nakeltuja kenkiä. Jatkan matkaa kohti keittiötä josta suora näkymä metrin korkuiseen tiskivuoreen ja paperikasaan työtasolla. Tiskikoneessa puhtaat odottavat pääsyä kaappiin ja likaiset ulisee kohtaloaan vielä altaassa. Olkkarista vyöryy lelut vastaan. Astun jonkun pikkuauton päälle mistä jatkan kompurointia legoihin ja palikoihin. Kaikissa kolmessa makuuhuoneessa on vuoteet petaamatta ja tavaroita siellä täällä, vaatteita sikin sokin. Meidän makuuhuoneessa on pyykkiteline tyylikkäästi keskellä kulkuväylää. Kylppärissä on taas ollut jollakin huono sihti. Vaipat haisee roskiksessa ja pyykkikori pursuaa vaatteista.
Pölyjä ei ole pyyhitty, tahroja ei ole hinkattu ja ikkunoita ei todellakaan ole pesty.


Mä siivoan joka päivä, keräilen leluja sekä vaatteita ylös kymmeniä kertoja päivässä. Kuljen rätin kanssa ja pyyhin pintoja. Imuroin, lakaisen ja moppaan. Pesen pyykkiä ja täytän sekä tyhjennän tiskikonetta vähintään kerran päivässä. Pesen kattiloita käsin ja kannan roskia ulos. Käyn kaupassa ja raahaan kasseja kotiin. Pusken rattaita loskassa ja lumessa, sateessa ja auringon paisteessa, asfaltilla ja hiekassa. Raahaan itkevää lasta. Uhkailen, lahjon, kiristän.

Harjaan hiuksia, pyyhin pyllyjä ja pesen hampaita. Haistelen sukkia, pyyhin neniä ja kannan sylissä.
Puhallan ruokalautaselle, lasken sormilla ja laulan tuutulauluja. Imuroin pikkulegoja, pesen pieniä käsiä ja puhallan pipiin. Nauran kippurassa, puren huulta ja kiroilen ääneen.
Pyyhin kyyneliä, heijaan sylissä ja kuiskailen korvaan. Herään täpötäydestä sängystä, peittelen peitolla ja ihastelen nukkuvia enkeleitä. Vastaanotan itsetehtyjä lahjoja, haleja, suukkoja, kehuja ja ylistyksiä.

Kuulkaas, kyllä nämä plussat voittaa ne miinukset.













Thursday, 10 March 2016

Vuosipäivä.


Meillä tuli miehen kanssa 9 vuotta naimisissa oloa täyteen tuossa pari päivää sitten. Jos joku laskeskelee lasten ikäeroja niin joo, meillä oli pikaista toimintaa. Mitä sitä odottelemaan? Lapset ovat myös syntyneet nopeaa tahtia: 2007, 2009, 2012 ja 2014.
Tykkään järkyttää ihmisiä kun tuolla liikenteessä ollaan. Monet tulevat päivittelemään kaupan kassalla kuinka suloisia pieniä lapsia ja kuinka sinä pärjäät, aijai sentään on sinulla tohinaa kotona. Ja minulla on yleensä ne kaksi pienempää vain mukana, kun eskarilainen ja tokaluokkalainen puurtavat omaa arkeaan.
Lisään pökköä pesään siinä vaiheessa, että mulla on kyllä vielä kaksi isompaa lasta lisää, että ei tässä vielä kaikki ole.

Mitenkäs me juhlittiin sunnuntaina vuosipäivää? Meillä ei ole tapana älyttömästi juhlia muuta kuin lasten synttäreitä, joita tulee aina parin kuukauden välein. Meillä on vielä niin, että molempien synttärit on peräkanaa ja sitten tulee jonossa Ystävänpäivä sekä tämä vuosipäivä. Siitä menee kuukausi ja tulee toinen vuosipäivä (10 vuotta yhdessä) sekä pian taas Äitienpäivä.

Mies oli töissä koko päivän, mutta sain sitten illalla kukkia ja suklaata. Mies kyllä tietää, etten ole kukkakimppu ihmisiä, niin osti semmoisen ruukussa olevan, joka toivottavasti säilyy hengissä vielä pitkään. Minä kyllä tunnetusti olen hyvä kukan tappaja.
Yleensä se menee niin, että kastelen joko liikaa tai liian vähän.


Meillä on miehen kanssa semmoinen tapa, että kysellään illalla toisilta päivän kuulumiset kyssäreillä. Tässä niistä osa:

1. Kuinka monta kuppia joit kahvia tänään?
2. Jos voittaisit 500 euroa ja saisit käyttää sen pelkästään itseesi, miten käyttäisit rahan?
3. Kuuntelitko tänään mitään mielenkiintoista?
4. Mikä sai sinut nauramaan tänään?
5. Jos saisit hyvän tilaisuuden opetella tekemään jotain, mitä se olisi?
6. Onko mitään mitä toivoisit tehneesi tänään enemmän?
7. Onko mitään mitä toivoisit tehneesi tänään vähemmän?
8. Oletko ottanut tänään kuvia? Jos niin mistä?
9. Jos voisimme lähteä matkalle tänä iltana, minne haluaisit mennä?
10. Jos tämän päivän tapahtumat voisivat perustua johonkin elokuvaan, mikä hahmo olisit?
11. Miten olet pitänyt itsestäsi huolta tänään?

Pari päivää sitten miehellä oli ihan yllärikysymyksiä lempi tv-sarjoihini liittyen. Mähän en hirveästi tv:tä katso, mutta jos jotain täytyy tietää USA:n The Bachelorista (Unelmien Poikamies) niin multa voi kysyä. Mä odotan kuin kuuta nousevaa sitä ensi viikon finaalijaksoa. Arvostan kovasti, että mies yrittää näyttää kiinnostuneelta kun tohisen koko ohjelmasta. Ilman mua ei varmaan tietäisi koko sarjasta, mutta kyseli nyt minkä takia jossain ulkomaalaisissa lehdissä tätä uutta kautta hehkutetaan.

On meillä myös muita tapoja huomioida toista esimerkiksi lataamalla kahvin toiselle napin painallusta vaille valmiiksi aamuksi tai kirjoittamalla pikkulappuja toiselle ylläriksi. Niitä on kiva löytää esimerkiksi jääkaapin ovesta tai kylppärin peilistä.

Miten te huomioitte toisianne arjessa?



Monday, 7 March 2016

MHL.

Mä herään näihin moniin tv-ohjelmiin ihan jälkikädessä. Olen nyt tämän aamupäivän katsonut Marja Hintikka Liveä ja ai että miten hieno ohjelma. Tää on niin tarpeellinen lapsiperheille! Mun suosikkijakso on tähän mennessä ollut tuo missä oli Reino Nordin sekä Katri Sorsa.
Esko Eerikäinen on myös tosi fiksu jätkä! Reinon ajatusmaailma kuulosti tosi rennolta ja pystyi samaistumaan niin paljon!

                                                  

Mä sainkin sitten postausidean  tukiverkostosta ja lapsivapaasta Marja Hintikka Liven inspiroimana.

Meillähän on aika heikko tukiverkosto. Asiaan vaikuttaa suuresti se, että miehen vanhemmat asuvat Keniassa ja mun äitini asuu Rantsilassa, abouttiarallaa 600 kilometrin päässä Helsingistä.
Kaikki sisarukseni asuvat myös pohjoisessa lukuunottamatta yhtä isosiskoa, joka myös asuu Helsingissä. Miehellä asuu veli Helsingissä, loput sisarukset Keniassa sekä isosisko Yhdysvalloissa.
Helsingin päässä meillä on siis molemmilla vain yksi sisarus. Tiedän, että äitini auttais meitä pyydettäessä jos asuisi täällä etelässä.

Meillä on ollut viimeksi lapsivapaata puolitoista vuotta sitten. Silloinkin käytiin nopeasti elokuvissa. Tämä on vähän semmoinen aihe meillä ettei me tajuta kehdata pyytää apua tai ns. lapsivapaata aikaa. Totta kai se, että 4 vahdittavaa lasta on aika iso pyydettävä ja pitäisikin jakaa tyyliin kahteen pekkaan tämä armeija. Toisekseen nyt ei olla pyydettykään lapsivapaata aikaa, kun Mona on niin maman tyttö. Ei ole toki edes mikään tissitakiainen, kun on lopetettu imetys ennen vuoden ikää. Tähän ei auta muu kuin pikkuhiljaa treenaaminen irti äidistä. Mä en monesti vaan osaa itsekään olla ilman Monaa. En myöskään hingu mihinkään yöelämään. Tykkään nukkua kunnon yöunet ja herätä aamulla aikaisin juomaan kahvia. Jos jotakin niin olishan se nyt kiva nukkua miehen vieressä ilman yhtäkään lasta jalkopäissä tai meidän välissä. Tehdä jotain ex tempore ja syventää tätä parisuhdetta. Jutella ilman häiriötekijöitä ja postata Instaan kuvia meistä hashtagilla "Relationship goals". Jep, oon niin hip.


                                              


Tähän lapsivapaan pyytämiseen liittyy semmoinen takaraivossa huutava syyllisyyden ääni ja muiden sanelemat mielipiteet. Ne kuuluisat "Onhan teillä lapsivapaata sitten kun lapset nukkuu"  ja "Mitä te sitä lapsivapaata tarvitsette, itse ootte lapsenne hommanneet!" sekä "Sitten saatte olla kahdestaan, kun lapset on isompia ja muuttavat pois!" unohtamatta legendaarista "Ei muakaan ole autettu!".
Silloin kun on käynyt jossain esimerkiksi kaverin kanssa kahvilla ilman lapsia siitä seuraa semmoinen ihanan vapauden tunne. Samalla myös outo olo: käsillä ei ole mitään virkaa kun ei ole rattaita työnnettävinä eikä laukussa ole yhden yhtä vaihtovaippaa odottamassa. Outoa kun kukaan ei kitise mistään eikä saa raivareita karkkihyllyllä. Silloin tuleekin semmoinen olo, että hei tätähän vois tehdä useamminkin! On se äidin rooli pois ja tilalle tuli se entinen Anne. Anne joka teki jotain muutakin kuin pesi jonkun kakkapyllyjä ja keräili leluja lattioilta.

Mutta sehän tässä onkin se juttu. Kun teki mitä tahansa on se jonkun mielestä ihan väärin. Joku käy liikaa ulkona ja lapset on aina jossain hoidossa. Keskity nyt siihen omaan lapsees äläkä aina rieku jossaki. Tarviiko sitä nyt, tuossa iässä. Sitten kun ei käy missään niin oivoi sua, oot aina neljän seinän sisällä, käy nyt joskus ulkona sentääs ja ole muiden aikuisten kanssa, tekee ihan hyvää sulle hei. Ajatella muutaki kuin niitä lapsias. Mikä sitten on se kultainen keskitie?












Friday, 4 March 2016

Insta insta insta....


Jos haluaa kurkistaa meidän arkeen niin Instassa minut löytää nimellä anacksunamunnn.
Heitän sinne lähes joka päivä kuvaa tai videota. Sieltä meidän eloa voi seurata kaikista parhaiten ja tykkään myös seurata takaisin.



Puheterapiasta uutisia.

Naomin viimeinen foniatria käynti oli alkuviikosta ja siellä tultiin semmoiseen päätökseen, että Naomilla alkaa lopetusjakso. Se tarkoittaa sitä, että puheterapia jatkuu loppuvuoteen asti. Hyvä juttu tässä on se, ettei tarvitse ensi kevääseen asti odottaa uutta päätöstä, vaan tämä oli nyt tässä. Vuoden vaihteeseen asti me kuitenkin vielä laukataan puheterapeutin vastaanotolla. Saan kuitenkin itse huokaista välillä, koska puheterapeutti käy välillä koululla Naomin luona.

Jotkut ihmettelee kovin kuinka Naomi tarvitsee puheterapiaa. Joo, osaahan se tyttö puhua, mutta ongelmia oli vielä paljon pari vuotta sitten. Nykyään probleemia tuottaa pitkäaikainen muisti. Välillä ihan arkikäytössä olevat sanat ovat hukassa eikä tule millään mieleen, edes kuvan avulla. Myös pitkät lauseet tuottaa välillä hankaluuksia jos niistä pitää napata joku ohjeistus. Siinä saa toimia niin, että hidastaa puhetta tai pilkkoo lausetta vähän. Sitten pääsee taas etiäpäin.

Lääkäri oli ihan ihmeissään siitä kuinka Naomi on oppinut lukemaan ihan itsekseen! Se ei kuulemma ole tyypillistä jos on puheessa ollut ongelmia sekä jos siinä sanojen muistamisessa on ollut hankaluutta. Mutta tyttö osasi kaikki kirjaimet ja luki pitkiäkin pätkiä tekstiä tuosta noin vain. Tämän taidonhan Naomi oppi tosiaan loppuvuodesta. Vähänkö tämä kohotti tytön itsetuntoa sekä varmasti syksyllä kun eka luokka alkaa tämä on todella ylpeyden aihe ja saa tunneilla loistaa, kun muut vielä opettelee kirjaimia ja tavutusta.
Mutta kaiken kaikkiaan Naomilla on loppurutistus menossa sitten ja on kyllä helpotuksen huokaus tämä. Puheterapia on kuitenkin ollut osa tätä meidän arkea jo niiiiin pitkään etten osaa kuvitella edes kuinka paljon helpottaa sen poisjääminen.



Thursday, 3 March 2016

Kuvapläjäystä pukkaa.


















Mielensä pahoittajat.


Mulla on todella vaikea kuunnella ihmisiä, jotka valittaa paljon. Tuskin nyt kukaan mielellään valitusta kuuntelee, mutta näitä valittajia löytyy vaan todella paljon. En nyt puhu semmoisista joilla on oikeasti jokin hätä tai elämässä jokin paha tilanne. Mutta siis nämä jotka saa pienistä asioista järjettömän isoja ongelmia. Tiedättehän... naama aina väärällä kulkijat.
En vaan pysty käsittämään sitä miten ollaan aina suu alaspäin ja varsinkin ne joilla asiat on oikeasti tosi hyvin. Jotkut ihmiset tekee elämisestä kauhean vaikeaa. Kun mikään ei riitä ja kaikki vaan on niin väärin. Ja se, että murehditaan semmoisista asioista mihin ei oikeasti pysty mitenkään vaikuttamaan tai ettei ne koske sua pätkän vertaa. Näistä maahanmuuttajistakin vedetään herneet nenään joka päivä. Miten jotkut vaan jaksaa?

Empatiaa minulta kyllä löytyy vaikka muille jakaa jos joku avautuu minulle ja helposti itkenkin mukana jos herkistelylle löytyy vähänkään aihetta. Alahuuli alkaa helposti väpättää ja kyyneleet valumaan. Mutta jos mulle valittaa tyhjänpäiväsistä jutuista niin en kyllä oikein osaa vastata takaisin mitenkään. Myös omat terveys vaivat on vähän semmoinen aihe, etten tiedä miksi siitä pitää aina kertoa muille?



Mun motto on jo pitkään ollut se, että maailmassa ei ole mitään asiaa, etteikö siitä vois vitsiä murjaista.
Mulle on aina sanottu, että oon käsittämättömän positiivinen ja aina iloisella päällä. Multa kyllä hermot katkeaa helposti ja olen tosi kiukkuinenkin välillä varsinkin iltaisin, kun en saa sitä kauan odotettua rauhallista hetkeä.
Mutta yritän kyllä olla silleen fiksusti suurimman osan ajasta ja saatan kyllä olla vähän vieraskoreakin. Lapsilta ja mieheltä jos kysytään niin en varmaan ole mikään positiivari niiden mielestä ja on se ihan suotavaa ollakin välillä negatiivisilla fiiliksillä.
Mutta paistaa se aurinko risukasaankin joten jos koitettais kaikki keskittyä siihen olennaiseen. Mitä se nyt meinaakin itse kullekin.